Marjut Stubbe on keskosen äiti ja yrittäjä, joka tarjoaa keskusteluapua, myös etänä, keskoslasten vanhemmille. ”Uskon, että minulla on vahvaa osaamista ennenaikaisesti syntyneiden lasten kasvuun ja kehitykseen sekä erilaisia vinkkejä varhaiskasvatukseen että kouluun. Tässä kotisivuni: https://vanhemmuuden-tuki.webnode.fi/”
Meidän tarinamme on tapahtunut jo 2000 -luvun alussa mutta edelleen muistot siitä ajasta ovat hyvin vahvoja.
Olen ammatiltani varhaiskasvatuksen erityisopettaja ja työskentelin esikoistani odottaessa HUSin pikkulapsipsykiatriassa. Siihen aikaan työskentelimme yksikössämme myös keskoslasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Työskentely oli pääasiassa siihen aikaan kiintymyssuhteen vahvistamista.
Olin työssä ja raskausviikolla 28. Eräänä maanantai aamuna huomasin, että kesken neuvottelujen minulta meni lapsivesi. Minut kiidätettiin neuvottelusta suoraan Naistenklinikalle. Olin tietysti shokissa ja mieleeni siinä tilanteessa jäi vain lääkärin sanat, että ennuste masuvauvani selviytymisestä oli heikko. Mutta kaikki mahdollinen haluttiin kuitenkin tehdä.
Toimenpiteet aloitettiin heti. Tilanne jatkui niin, että minulle annettiin seuraavien kolmen viikon aikana pistokset, jotka vahvistaisivat tulevan vauvani keuhkoja toiveena, että selviytyessään hän ei joutuisi hengityskoneeseen. Ja tässä onnistuttiin.
Ensimmäiset odotusviikot olivat rankkoja. Lapsiveden menon myötä vauvani oli joutunut shokkitilaan enkä tuntenut enää sitä läheistä yhteyttä, mitä koko aikaisemman raskausajan olimme yhdessä kokeneet. Joka ilta koko raskausajan olin laulanut masuvauvalleni tiettyä ja samaa laulua ja aina olin saanut pienen mukavan potkaisun ja kontaktin tulevaan tyttäreeni.
Nyt oli täysi hiljaisuus. Ilta toisensa jälkeen lauloin mutta ei liikahdustakaan. Itkin ja yritin saada yhteyttä yhä raivokkaammin. Työtoverini, shokissa hekin, kävivät myös laulamassa kohtuvauvalleni. Vasta kolmen päivän jälkeen tunsin ensimmäisen liikahduksen. Itkin ja vain itkin. Yhteytemme oli löytynyt uudelleen. Nyt jotenkin aloin uskoa, että me selviäisimme.
Lopulta tammikuun lopulla vuonna 2000 pieni säihkesilmäinen tyttäreni syntyi viikolla 31 leikkauksen avulla. Komplikaatioiden ja vaikeuksien kautta mutta joka tapauksessa hän saapui luoksemme. Ensimmäinen mitä muistan tilanteesta, oli hoitajan kommentti: “Onneksi hän on tyttö. Tytöt selviytyvät paremmin”.
Tytärtä en saanut käsivarsilleni enkä kuullut ensimmäistä parahdustakaan. Leikkauksen yhteydessä tapahtui komplikaatio ja hänen päätään ei tahdottu saada ulos ja siksi myöskään parahdusta ei tullut, kuin vasta joidenkin toimintojen jälkeen ja sitä en ollut enää kuulemassa.
Minut kiidätettiin toiselle osastolle ja hetken päästä sain nähdä hänestä valokuvan….tyttäreeni ensimmäinen kosketukseni oli valokuva. Siinä pieni tyttäreni punaisen pienen myssyn kanssa makasi pienessä keskoskaapissa erilaisten letkujen keskellä. Sydämeni murtui. Liikutuksesta. Rakastuin välittömästi. Tunne oli pakahduttava.
Kasvaminen
Jonkin ajan kuluttua pääsimme toiseen sairaalaan kasvamaan. Mitä sieltä muistan? Muistan sen jatkuvan oman hädän, muistan miten joka hetkessä lauloin sitä samaa tuttua yhteistä lauluamme – jotta yhteytemme vain vahvistuisi.
“Tuiki tuiki tähtönen pieni Ida tyttönen, pehmee poski, tukka kultaa, ruskeet silmät, joista hän kurkkaa. Tuiki tuiki tähtönen Idaa tässä ihailen”. Yhä uudelleen ja uudelleen ja minä uskoin, että ihan varmasti tyttöni ilahtui ja reagoi. Ihan varmasti 🙂
Muistan lähtiessäni ruokailemaan laittaneeni hänelle korvalappustereoihin soimaan kohtuääniä, joita olin jo aiemmin nauhoittanut itselleni työskennellessäni keskoslasten parissa. Kaiken mahdollisen halusin tehdä oikein, jotta kontaktimme yhä edelleen lähentyisi ja vahvistuisi.
Siihen aikaan ei vielä ollut mahdollista vanhempana pitää keskosvauvaa sylissä kivuliaiden toimenpiteiden aikana. Muistan monet hetket, kun ikkunan takaa seurasin tyttäreni tuskaista itkua, kun häneltä otettiiin verikokeita eri kohdista. Kun yksi suoni ei enää toiminut, oli etsittävä uusi kohta, josta toimenpiteen oli mahdollista onnistua.
Tai kun imettiin limaa keuhkoista tai tehtiin muuta kivuliasta ja kun taas kuulin itkun- niin taas tunsin. Niissä kohdin halusin äitinä vain sulkea silmäni. Kaikki tuo vaan sattui liikaa.
Kotiuduttuamme tytär kaikista varotoimenpiteistä huolimatta sai useita hengitystie infektioita. Keskosvauvan kohdalla oli vaikea tietää, koska hän ei saanut riittävästi happea ja koska häntä oli autettava poistamalla limaa hengitysteistä. Siksipä yritimme hakea apua terveyskekuksesta mutta siellä nostettiin kädet pystyyn ja ohjattiin erikoissairaanhoitoon. Vain siellä oli osaamista näin vaativaan hoitoon, minulle sanottiiin. Siksipä vanhempana oli opittava itse tekemään nämä vaikeat toiminnat. Minä olin se toistuva erikoissairaanhoito.
Tunsin äitinä ääretöntä yksinäisyyttä ja uupumusta, kun yritin tunnistaa, koska pienokaiseni ei saa riittävästi happea ja koska minun on pakko työntää putki syvälle hengitysteihin ja imeä ja auttaa pientä tytärtäni hengittämään ja saamaan riittävästi happea. Pelotti, itketti ja välillä tunsi vain suurta epätoivoa. Kuitenkin oli uskottava, että se toivo vielä jostain löytyisi.
Miten tukea ennen aikaisesti syntynyttä lasta
Kaikki nämä ensi kokemukset tyttäreni kanssa ovat saanet motivoitumaan selvittämään lisää miten jatkossa voimme esimerkiksi peruspalveluissa tukea ennen aikaisesti syntyneiden lasten kehitystä. Oman tyttäreni päiväkoti- ja kouluajan tein paljon opettajien kanssa yhteistyötä ja välitin heille tietoa, mitä on hyvä huomioida ennen aikaisesti syntyneen lapsen kasvussa ja opetuksessa. Näistä olen kirjoittanut blogiini. www.erkkaope.fi otsikon Keskoslapsi alla.
Oma tyttäreni kouluvuosina halusin teettää yksityisesti neuropsykologin tutkimukset. Olin ollut huomaavinani lieviä kapeiden alueiden haasteita erityisesti kolmannesta luokasta eteenpäin. Opettajat eivät näihin haasteisiin reagoineet mutta minä äitinä kyllä ja minä tiesin. Näistä olen kirjoittanut myös blogiini.
Tyttäreni on nyt 21-vuotias nuori neito, joka selvitti lukion hyvin arvosanoin ja jatkoi opiskeluja yhden välivuoden jälkeen. Tytär on selviytynyt upeasti ja on tietoinen omasta taustastaan. Hän myös ymmärtää, että alitajuntaan painetut muistot pitkästä sairaala-ajasta ja monista toimenpiteistä ovat mahdollisesti jättäneet jälkensä ja saattavat nousta mitä kummallisimmissa tilanteissa yllättäenkin erilaisina tuntemuksina esiin. Mutta hän pärjää ja hän ymmärtää. Hän muistaa äitinsä sanat. ”Ei hätää. Me selvitään yhdessä…tästäkin”
Kiitos.